Jullen suhtautuminen elämään tuli taas vastaan, kun nyt illasta onnistui jotenkin survomaan putkiluun alaleukaansa kulmureiden taakse. Puhuin puhelimessa ja yritin sitten siinä samalla sitä irrottaa, mutta eihän se liikkunut mihinkään.. Verta sain kyllä valumaan ja irti jopa vinkaisun, kun yritin väkisin vääntää luuta vasten suunpohjaa. Ei onnistunutkaan ihan niin helposti, lopetin puhelun ja vääntelin luuta viisi minsaa. Kivasti verta tihkui, mutta luu tuntui jämähtäneen paikalleen. Meinasi ihan epätoivo iskeä, että tämmöisenkö takia pitäis päivystykseen lähteä, rauhoittaa koira ja sahalla vetää luu halki. Ajattelin, että vielä kerran kokeilen oikein napakasti ja vaikka vedän kulmurit suusta. Väkivalta auttoi (kerrankin) ja sain väännettyä luun pois. Tässä kohtaa itselle suunnaton helpotus ja mitä tekee koira? On kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ilme kun kynsien leikkuun jäljiltä, perushuttua Jullen mielestä.
Omaa älykkyyttäni kuvaa se, että ärsyynnyin tästä hetkellisesti aivan spontaanisti. "Missä se kiitollisuus ja helpotus?!" Järjellä ajatellen taas kerran Julle ilmensi sitä, mistä siinä niin sairaasti tykkään: tulipa eteen mitä tahansa, loppupisteet jää aina plussan puolelle eikä hommasta jää mitään negatiivisia muistoja.
Ei voi muuta sanoa, kuin että toivoisi itsekin voivansa suhtautua elämään noin! Julle <3
Vai kiitollisuus - ensin annat lapselle vaarallisen lelun ja sitten ihmettelet kun ei tunne kiitollisuutta pelastamisesta. Anna kuule pojalle kunnon aamiainen ettei jää nälkä:)
VastaaPoistaOlisin ymmärtänyt, jos luussa olisi ollut jäljellä jotain muuta kuin valkoiseksi kaluttu putki. Mutta että sitten piti sitä silkkaa luuta syödä ja sen jälkeen tunkea alaleuka siihen jumiin..? Älykkyys loistaa poissaolollaan!
VastaaPoistaMutta mitäpä tästä opimme; Jullelle ei mitään käsivartta pienempää.